Joskus pitaa menna kauas nahdakseen lahelle

Loysin taas jotain niin hyvaa ja osuvaa tekstia etta piti tulla laittaan tanne. Ite kun tallasta en ittestani ulos sais kirjotettua vaikka ajatukset pyoriikin ihan samanlailla. Tuos on linkki mista taman loysin mutta kopioin tohon kaikki olennaiset jutut, niin ei tartte koko pitkaa tekstia lukee.


http://www.rantapallo.fi/mungolife/2011/10/09/historian-pisin-ajatusvirta/


"Mutta, mä rakastan myös Suomea. Ihan hirveesti. Niin hirveesti, etten kestä just nyt lukea suomalaisia blogeja (Lauran kohalla teen poikkeuksen..). Siinä missä ennen saatoin kehittää pakkomielteen jostain vaatteesta tai esineestä, nyt mä katon sitä ympäristöä ja pikkujuttuja. Helsingin katuja, Kaivarin rantaa, Hennesin ostoksia, syyspukeutumista ja suomalaisia ruokaostoksia… Ja kaipaan sitä kaikkea niin paljon.

Mä ymmärsin jotain aika tärkeetä viime Suomen reissulla. Kun mä halusin niin kovasti pois ja kokeilemaan jotain uutta, sen innon keskellä mä opin unohtamaan kaiken sen, mitä mä rakastin jossain pinnan alla. Mä suljin myös silmät siltä, että mulla oli upea elämä Suomessa. On edelleen. Mulla on maailman paras perhe. Ne on kaikki täysin hönttejä ja hulluja, mutta ne on mun maailman paras perhe. Mulla on upeimmat ystävät, mitä ihminen voi toivoa, mulla on lämmin upea sosiaalinen rinki, ja ihania tuttavia. Mulla on ihana koira. Mutta ennen kaikkea, mulla oli minä. Se mun Suomen minä. Mulla oli se kuuluvuuden tunne. Jokaisen pikkujutun tunteminen ja sellanen fiilis syvällä rinnassa, että tää on mun. Mä kuulun tänne. Ja sitä mulla on hirvee ikävä.

Mutta, tajusin nyt syyskuisessa Suomessa, että kun mä repäsin itteni pois Suomesta, juuri sillä repäsyhetkellä, mä olin tilanteessa, jossa olin löytäny sen kuulumisen ja ehjyyden. Mulla oli sekalainen ja todella hämmentävä ystäväpiiri, joka tekee mut uskomattoman onnelliseks. Olin tarpeeks vanha ollakseni vanhempieni kanssa ystävä, mutta tarpeeksi nuori rakastaakseni pikkusiskojen teinimeininkiä. Mä tunsin mun kaupungin ja rakastin sitä (vaikken sitä aina sillon muistanu). Mun elämäntyyli löys just ne uomat, joissa se elämä kulki helposti. Mä kuuluin siihen mun elämään täysin. Mä olin löytänyt kaiken, mitä mä halusin. Mä olin ehjä.

Täällä mä oon taas hukassa. Australiassa, ja varsinki Gold Coastilla on vaikea tutustua ihmisiin. Ja vielä vaikeampaa saada heistä ystäviä. Mä en päästä lähelleni hirveen helposti muutenkaan. Toki, mä oon se, joka rakastaa humalassa baarissa kaikkia ja kaikkien paras kaveri, ja selvinpäinkin juttelee vaikka hammastikusta kolme tuntia helposti ventovieraan kanssa. Mutta, jotta mä oikeesti kertosin, mitä mä ajattelen, sinne ei ihan niin helposti pääsekään. Ja täällä kukaan ei vielä oo ollu lähelläkään sitä. Mä oon valitettavasti myös hirveen nirso ja valikoiva ihmisten suhteen. Jos mua ei kiinnosta, niin mua ei kiinnosta. Miks esittää jotain muuta? Vuosien saatossa mä varmaan saisin tänneki rakennettua jonku sorttisen sosiaalisen ringin, mutta mä en halua mitä tahansa sosiaalista rinkiä, mä haluan sen MUN ringin. Sen, jossa on jo ne maailman parhaat tyypit.

Mä en tiedä, voinko mä elää eri puolella maailmaa mun perheestä. Mä en tiedä, voinko mä elää ei-suomenkielisessä maassa! Mä oon täällä tajunnu paljon mä rakastan suomen kieltä ja sillä asioimista, se on ihan uskomatonta. Mä en oo kiinnostunu täällä politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista, kun taas Suomessa se on mulle mielettömän tärkeetä. En tunne täällä olevani osa yhteiskuntaa ollenkaan.

Just nyt, hetkittäin, mulla on palava halu tulla takaisin kotiin. Ettiä se yksiö Töölöstä tai Kalliosta, sisustaa se oman makuni mukaan. Alottaa uus koulu Suomessa, nyt pyrkien kohti sitä duunia, mitä haluan tehdä. Nauttia mun rakkaista Suomessa aina kun vaan siihen on mahdollisuus. Syödä Geishoja ja Aarrearkkuja, ruisleipää aamupalaks, käydä Tennarissa leffassa, Bäkkärillä viihteellä, Vallilassa kirpparilla, Kaivarin rannassa piknikillä, Forumissa shoppailemassa, Dragon Springissa syömässä bambukanaa, istua ratikassa ja unelmoida paremmasta maailmasta, poiketa ilmoittamatta vanhempien luona, ja viipyä siellä koko illan tai viikonlopun, lähtee Merin kanssa sen hullunhauskan perheen luokse mökille ja yksinkertaisesti olla minä.

Tää on sellasta kaksisuuntasta mielialahäiriötä muistuttavaa vuoristorataa, jossa en saa päätettyä mitään. Ja vaikka mun päättäväisyys tunnetaankin, niin sille, miksi teen päätöksiä, on syynsä. Ihan sama vaikka ne ei pitäis, sen aikaa kun mä oon päättäväinen, mulla on joku tie, jota kulkea. Nyt vaan jatkuvasti poukkoilen kahen välillä."


-Meri